torstai 8. maaliskuuta 2018

Mietteitä metsässä


Oli taas yksi tällainen mielettömän kaunis pakkasaamu, ja mun oli ihan pakko kiivetä lähikukkulalle ihailemaan auringon kipuamista taivaalle. Vaikka rakastan asetella kuvaa ruudulle, en halunnut elää vain linssin läpi, vain jotain lopputulosta varten. Laskin kameran kaulalle, hengittelin raikasta pakkasilmaa ja ihailin vain. 
Pieniä, kauniita yksityiskohtia, puun rouheita runkoja, lumen kimmeltämistä auringon säteillä, maisemia niin pitkälle kuin silmällä näkee.

Jotenkin siinä hetkessä tajusin, miten monta kaunista ja upeaa hetkeä on mennyt ohi olemalla liian tiukasti omissa ajatuksissa kiinni. Joskus sitä murehtii menneitä, joille ei enää mitään voi, ja huolia, jotka ei koskaan sitten toteutuneetkaan.
Ihan hulluahan se oikeasti on.
Kun kaikki, mitä minulla on, on oikeastaan se käsillä oleva hetki juuri tässä. 
Jos voin valita, miksen keskittyisi nauttiman juuri siitä, rauhoitellen lempeästi sitä päänsisäistä kohinaa hiljenemään.


Viime päivien pelot ja väsymykset alkavat väistymään. Mielikin alkaa tuntea, että on taas turvallista tehdä ja suunnitella niitä ihan tavallisia, arkisia ja iloa tuovia asioita. Aamulenkkejä luonnossa, luistelua lasten kanssa, puuhastelua tallilla. Liikkuminen itsessään taitaa olla superhyvä lääke purkaa jännityksiä. 
Joskus koettelemukset voi olla niitä rakennuspalikoita vahvempaan huomiseen.
Kun on turvassa, uskaltaa taas iloita niistä pienistä, isoista asioista ympärillään, ja niiden merkitys ehkä korostuu vain. 

Miten hyvältä tuntuu taas kaikki ihanan tavallinen, mikä ei olekaan tavallista yhtään, vaan niin ainutlaatuista. Joskus, kun oma kiitollisuus on hetkeksi himmenemässä, mietin sitä, että jos otettaisiin kaikki tämä pois, mitä minulla nyt on ja sitten se palautettaisiin; miten järjettömän onnellinen olisin. No, nyt tuntuu vähän siltä, kuin olisin saanut sen kaiken takaisin. Ja se tuntuu ihan parhaalta ♥

Hyvää mieltä loppuviikkoon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos viestistäsi ♥